Kotiuduin vasta jokunen viikko sitten maasta X, jossa vietin puolisen vuotta opiskelijavihdossa. Koko vaihtoaikani pelkäsin lihovani (jota en ainakaan vaa-an mukaan siis siellä ollessa tehnyt..). Ongelmaksi onkin nyt muotoutunut tämä vaihdonjälkeinen elämä. Godh I feel so tired! Ja häpeäkseni olen löytänyt itseni halailemasta kylppärin posliinikuningartarta aivan tarpeettoman monta kertaa. Ulkomailla en juurikaan. Muttakun mä en vain osaa olla täällä. Suurin ongelma, omaksi hämmästyksekseni, ei ole edes välttämättä tämä kylmyys (ja nyt puhuu todella kylmänarka yksilö joka käyttää hanskoja parh.. pahimmassa tapauskessa aina kesäkuulle) vaan harmaus, melankolisuus ja arki.
"Ei elämä voi aina olla yhtä ruusuilla tanssimista"- Kaikuu korvissani ja tiedän sen mutta toivoisin omani olevan edes jotain muuta kuin Kauniitten ja Rohkeitten pahimmista jaksoista. Toivoisin niin tietäväni mitä teksin elämälläni. Nykyinen alani ei ole se suurin haaveeni, josta jäin vain yhden vaivaisen pisteen päähän enkä koskaan hakenut uudestaan. Ei maksa vaivaa, ajattelin silloin, ja nyt sitten kaduttaa.
Koska olen lähes kaikissa tekemisissäni kaikki tai ei mitään tyyppiä myös liikunnassa tulee tehtyä täydellisiä ylilyöntejä ja överivetoja. Lyhyesti sanottuna liikaa. Miksei muka 6-7 kertaa viikossa ole sopiva määrä harrastaa hikiliikuntaa?!? Mun mielestä se ainakin on. Sen jälkeen vain tulee myös vedettyä ihan hurjia määriä ruokaa, joka taas pakottaa liikkumaan, syömään.. ah mikä valloittava noidankehä jota en saa muutoin, kuin poikkiksen luona katkaistua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti