So Far Away

Me oltiin niin läheisiä kuin vain kaksi ihmistä voi vain toisilleen olla, vaikka koko ajan tiedettiin että minä menisin pois, lähtisin nauttimaan villiä ja vapaata nuoruutta sinun jäädessä tänne. On ehkä kornia todeta meidän tutustuneen väärään aikaan ja väärässä paikassa. Mutta minä tulin lopulta takaisin ja kaikki on aivan kuin ennenkin. Paitsi ettei ole. Parit viime viikot ovat olleet aivan kamalia. En tiedä kuka olen tai mitä teen, tai mikä pahinta, mitä oikein haluan?!? Sinä haluat minut, olet sanonut sen minulle sanoin ja teoin jo lukemattomia kertoja. Hetkittäin vain tuntuu siltä, että juuri itseäni en voi sinulle antaa. Lähelle on niin pirun pitkä matka.

Hirveästi asioita ja ajatuksia. Nyt on taas parempi olo, en ole oksentanut kahteen päivään ja lihakset ovat mukavan jumissa viimepäivien liikunnasta. Olen hurmiossa saadessani hien virtaamaan ja sykkeen niin korkealle etten kerrankin ajattele mitään muuta kuin sitä ihanaa oloa. Saisinkin tämän olotilan pidettyä, you wish.Paljon on treeniä edessä, sillä vaikka en muilla mailla ollessani muka (!) kerryttänyt painoa on kroppa kuin taikinamöykky ja kaipaa kipeästi ensiapua liikunnan muodossa. Edes vaatteiden sovittelu, joka tavallisesti on yksi lempipuuhistani ei juurikaan innosta. Kengät tosin ovatkin jo asia erikseen..

Tänään on taas päivä jolloin kaikki tuntuu vaihteeksi hieman positiivisemmalta, olen myös saanut jotain muutakin aikaiseksi, kuin vain istuttua koneen äärellä. Aika juoksee (mistähän sekin sanonta muuten on lähtöisin?) ja minä vanhenen. Moni ystäväni on viime vuosina mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Itse vasta harkitsen yhteenmuuttoa murun kanssa. Tuntuu hirvittävän isolta asialta. Mitä jos hän ei enää jaksakaan sitä etten minä jaksa. Vannoo ja vakuuttaa ettei niin tule käymään mutta minä tiedän paremmin. Kokemuksesta.