So Far Away

Me oltiin niin läheisiä kuin vain kaksi ihmistä voi vain toisilleen olla, vaikka koko ajan tiedettiin että minä menisin pois, lähtisin nauttimaan villiä ja vapaata nuoruutta sinun jäädessä tänne. On ehkä kornia todeta meidän tutustuneen väärään aikaan ja väärässä paikassa. Mutta minä tulin lopulta takaisin ja kaikki on aivan kuin ennenkin. Paitsi ettei ole. Parit viime viikot ovat olleet aivan kamalia. En tiedä kuka olen tai mitä teen, tai mikä pahinta, mitä oikein haluan?!? Sinä haluat minut, olet sanonut sen minulle sanoin ja teoin jo lukemattomia kertoja. Hetkittäin vain tuntuu siltä, että juuri itseäni en voi sinulle antaa. Lähelle on niin pirun pitkä matka.

Hirveästi asioita ja ajatuksia. Nyt on taas parempi olo, en ole oksentanut kahteen päivään ja lihakset ovat mukavan jumissa viimepäivien liikunnasta. Olen hurmiossa saadessani hien virtaamaan ja sykkeen niin korkealle etten kerrankin ajattele mitään muuta kuin sitä ihanaa oloa. Saisinkin tämän olotilan pidettyä, you wish.Paljon on treeniä edessä, sillä vaikka en muilla mailla ollessani muka (!) kerryttänyt painoa on kroppa kuin taikinamöykky ja kaipaa kipeästi ensiapua liikunnan muodossa. Edes vaatteiden sovittelu, joka tavallisesti on yksi lempipuuhistani ei juurikaan innosta. Kengät tosin ovatkin jo asia erikseen..

Tänään on taas päivä jolloin kaikki tuntuu vaihteeksi hieman positiivisemmalta, olen myös saanut jotain muutakin aikaiseksi, kuin vain istuttua koneen äärellä. Aika juoksee (mistähän sekin sanonta muuten on lähtöisin?) ja minä vanhenen. Moni ystäväni on viime vuosina mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Itse vasta harkitsen yhteenmuuttoa murun kanssa. Tuntuu hirvittävän isolta asialta. Mitä jos hän ei enää jaksakaan sitä etten minä jaksa. Vannoo ja vakuuttaa ettei niin tule käymään mutta minä tiedän paremmin. Kokemuksesta.

To Be Home

Kotiuduin vasta jokunen viikko sitten maasta X, jossa vietin puolisen vuotta opiskelijavihdossa. Koko vaihtoaikani pelkäsin lihovani (jota en ainakaan vaa-an mukaan siis siellä ollessa tehnyt..). Ongelmaksi onkin nyt muotoutunut tämä vaihdonjälkeinen elämä. Godh I feel so tired! Ja häpeäkseni olen löytänyt itseni halailemasta kylppärin posliinikuningartarta aivan tarpeettoman monta kertaa. Ulkomailla en juurikaan. Muttakun mä en vain osaa olla täällä. Suurin ongelma, omaksi hämmästyksekseni, ei ole edes välttämättä tämä kylmyys (ja nyt puhuu todella kylmänarka yksilö joka käyttää hanskoja parh.. pahimmassa tapauskessa aina kesäkuulle) vaan harmaus, melankolisuus ja arki.

"Ei elämä voi aina olla yhtä ruusuilla tanssimista"- Kaikuu korvissani ja tiedän sen mutta toivoisin omani olevan edes jotain muuta kuin Kauniitten ja Rohkeitten pahimmista jaksoista. Toivoisin niin tietäväni mitä teksin elämälläni. Nykyinen alani ei ole se suurin haaveeni, josta jäin vain yhden vaivaisen pisteen päähän enkä koskaan hakenut uudestaan. Ei maksa vaivaa, ajattelin silloin, ja nyt sitten kaduttaa.

Koska olen lähes kaikissa tekemisissäni kaikki tai ei mitään tyyppiä myös liikunnassa tulee tehtyä täydellisiä ylilyöntejä ja överivetoja. Lyhyesti sanottuna liikaa. Miksei muka 6-7 kertaa viikossa ole sopiva määrä harrastaa hikiliikuntaa?!? Mun mielestä se ainakin on. Sen jälkeen vain tulee myös vedettyä ihan hurjia määriä ruokaa, joka taas pakottaa liikkumaan, syömään.. ah mikä valloittava noidankehä jota en saa muutoin, kuin poikkiksen luona katkaistua.

Uusi Alku, eh?

"I'd rather to die thin
and happy
Than live fat and ugly."

Nyt se on sanottu. Aargh. Mustaa valkoisella ja niin päin pois. Kaksi viikkoa Suomenmaan kamaralla kuukausien poissaolon jälkeen ja ahdistaa jo ihan sanoinkuvaamattomasti. Huomaan niiden ajatusten, jotka ovat enemmän tai vähemmän vainonneet minua kuluneiden yhdeksän vuoden ajan tulleen (taas) takaisin. Toisessa mielentilassa, ajassa ja paikassa koittaisin torjua niitä rivakoin ottein, tällä hetkellä toivotan tuon suloisen, sairaankauniin maailman mielessäni vain takaisin. Tervetuloa.

Päätin taannoisen uudenvuodenlupaukseni (muistaako kukaan edes oikeasti mitä silloin on tullut luvanneeksi tai huomaa sen virtahevon olohuoneessa..?) saattelemana vihdoin alkaa saada näistä lankavyyden lailla päässäni poukkoilevista ajatuksista jotain todisteita siitä, että olen ainakin yrittänyt. Vuosia sitten eräs tavallista parempi terppa vannoi asioiden ylöskirjoittamisen nimeen, tiedä häntä mutta yrittänyttä ei tunnetusti laiteta, vaan tuomitaan suoriltaan, eikös?!

Tuo blogin aloituslauseeni viittaa siihen, että kyllä, syömishäiriöt anoreksiasta ortoreksian kautta bulimiaan ovat enemmän kuin tuttuja kavereita kaikki tyynni. Tämä ei kuitenkaan ole syömishäiriö saatika paranemisblogi mistään mitoista nyt puhumattakaan. Kuka oikeasti edes haluaa tietää kuinka monta kiloa ihraa yhteen ihmiseen mahtuu, kuinka liikunnasta voi halutessaan tehdä kaikkea muuta kuin nautittavan kokemuksen tai miten monella tapaa voi itseään sättiä syödyistä jäätelö tai vaikkapa jogurttikarkeloista. Ehei. Alan pikkuhiljaa tulla itsekseni, onnistumisen ja erehtymisen kautta siihen tulokseen että tämän ruumiin ja päänupin kanssa on vain opittava elämään. Ai minkä tämän.. let's go to find out!